Muutama kuva ja katonteon ihanuus

Oli ajatus dokumentoida saunaprojektia. Ilmeisesti jo ensimmäisen kesän lopulla iski dokumentointiväsymys(kin), koska kuvia on loppukesältä ja syksyltä melko vähän. Oikeastaan vain nämä tässä. Jaakobilla ehkä on jotain muutakin.

Jaakob muuraa nurkkaharkkoja.

Tässä kursitaan kasaan helmoja, jotta uusi hirsi saataisiin sopimaan.

Kengitys valmis.

Tämä tuntui kaksi vuotta sitten suurelta voitolta. Ja olihan se. Hirsirunko kengitettynä, ei vielä harkkoja alla.

Muutimme takaisin kaupunkiin syyskuun lopulla 2017. Olimme olleet maalla toukokuun toiselta viikolta asti ja pitäneet vuokra-asuntoamme lähinnä melko hintavana varastona huonekaluillemme. Olimme kotona pari yötä, kunnes menimme reiluksi viikoksi Tohmajärvelle hoitamaan kaveripariskunnan taloa ja eläimiä heidän lomansa ajaksi. Huvittavinta oli, että meillä oli arvokkaan antiikkisaunamme verhona tuossa vaiheessa vain myrskyjen riepottelemat pressut, ja ennen talvea oli saatava katto tehtyä. Turnajaisväsymys alkoi olla melkoinen, mutta jostain saimme vielä riivittyä energiaa seuraavaan kuvioon: aamulla kukonlaulun aikaan ylös, elukoiden hoito, koirat autoon, kaupunkiin 55km, koirat kotiin ja ihmiset aamupäiväksi kouluun, lounas, koirat autoon, rakennustyömaalle Sarvinkiin 38km, katontekoa pimeään asti, sitten takaisin lomituspaikkaan 70km, elukoiden hoito, sänkyyn kaatuminen.

Ei yhtäkään riitaa koko tämän myllytyksen aikana! Suurkiitos kuului myös kauniille ja aurinkoisille päiville ja mummille, joka muonitti meidät. Kattorakenteena on siis pontillinen lauta ja sen päällä aluskate. Meillä ei - tietenkään - ollut rakennustelineitä, vaan toimitimme tämän urotyön tikkailla keikkuen ja porattiin katon lappeille lankunpätkiä jalansijoiksi. En vieläkään ymmärrä, miten selvisimme tuosta touhusta hengissä. Minä taisin kantaa lankkuja räystäitä vasten ja Jaakob niitä asenteli ja kaikkien turvallisuusmääräysten mukaisesti moottorisahalla trimmaili reunat sopiviksi. Työ oli uskomattoman hidasta! Viimeistään tässä vaiheessa kovaan kallooni taisi upota, ettei korjausrakentaminen ole mitään suit sait supsikkaasti -puuhastelua, vaan joka ikinen asia on hidas, hidas, hidas. Siinä me kökötimme katon harjalla lokakuun auringossa ja katsoimme youtubesta, että miten tää aluskate nyt oikein asennetaan. Välillä soitettiin Nikolle tai Juholle. Toinen sanoi toista ja toinen toista.

Kattolaudat paukuteltiin naulapyssyllä paikoilleen, mutta alushuopa piti perinteikkäästi vasaroida. Oli kuulkaa työlästä. Mutta siinä se sitten oli, siivottiin kamat ja annettiin talven tulla.

Hirvittävä väsymys ja ahdistus valtasi mielen, osittain varmasti siksi, että olin oikeasti (HAHAHAHAHAHA) kuvitellut, että koko revohka olisi saatu tehtyä yhdessä kesässä. Olin hieman pettynyt siihen, että koko homma oli alkutekijöissään, mutta toisaalta tyytyväinen, että suuritöisimmät asiat oli saatu (melkein) tehtyä. Tai ainakin vaarallisimmat. Nitisevän ja natisevan hirsirungon kengittäminen ei kuulu kaikista rentouttavimpiin työsuorituksiin, joissa olen ollut mukana. Päitten yläpuolella killuva tonnien painoinen tiilipiippu, joka katkeaa yhtäkkiä, ei juuri hivellyt mieltäni. Eikä se katolla keikkuminen myöskään juuri verenpainetta laskenut.