Muutama kuva ja katonteon ihanuus

Oli ajatus dokumentoida saunaprojektia. Ilmeisesti jo ensimmäisen kesän lopulla iski dokumentointiväsymys(kin), koska kuvia on loppukesältä ja syksyltä melko vähän. Oikeastaan vain nämä tässä. Jaakobilla ehkä on jotain muutakin.

Jaakob muuraa nurkkaharkkoja.

Tässä kursitaan kasaan helmoja, jotta uusi hirsi saataisiin sopimaan.

Kengitys valmis.

Tämä tuntui kaksi vuotta sitten suurelta voitolta. Ja olihan se. Hirsirunko kengitettynä, ei vielä harkkoja alla.

Muutimme takaisin kaupunkiin syyskuun lopulla 2017. Olimme olleet maalla toukokuun toiselta viikolta asti ja pitäneet vuokra-asuntoamme lähinnä melko hintavana varastona huonekaluillemme. Olimme kotona pari yötä, kunnes menimme reiluksi viikoksi Tohmajärvelle hoitamaan kaveripariskunnan taloa ja eläimiä heidän lomansa ajaksi. Huvittavinta oli, että meillä oli arvokkaan antiikkisaunamme verhona tuossa vaiheessa vain myrskyjen riepottelemat pressut, ja ennen talvea oli saatava katto tehtyä. Turnajaisväsymys alkoi olla melkoinen, mutta jostain saimme vielä riivittyä energiaa seuraavaan kuvioon: aamulla kukonlaulun aikaan ylös, elukoiden hoito, koirat autoon, kaupunkiin 55km, koirat kotiin ja ihmiset aamupäiväksi kouluun, lounas, koirat autoon, rakennustyömaalle Sarvinkiin 38km, katontekoa pimeään asti, sitten takaisin lomituspaikkaan 70km, elukoiden hoito, sänkyyn kaatuminen.

Ei yhtäkään riitaa koko tämän myllytyksen aikana! Suurkiitos kuului myös kauniille ja aurinkoisille päiville ja mummille, joka muonitti meidät. Kattorakenteena on siis pontillinen lauta ja sen päällä aluskate. Meillä ei - tietenkään - ollut rakennustelineitä, vaan toimitimme tämän urotyön tikkailla keikkuen ja porattiin katon lappeille lankunpätkiä jalansijoiksi. En vieläkään ymmärrä, miten selvisimme tuosta touhusta hengissä. Minä taisin kantaa lankkuja räystäitä vasten ja Jaakob niitä asenteli ja kaikkien turvallisuusmääräysten mukaisesti moottorisahalla trimmaili reunat sopiviksi. Työ oli uskomattoman hidasta! Viimeistään tässä vaiheessa kovaan kallooni taisi upota, ettei korjausrakentaminen ole mitään suit sait supsikkaasti -puuhastelua, vaan joka ikinen asia on hidas, hidas, hidas. Siinä me kökötimme katon harjalla lokakuun auringossa ja katsoimme youtubesta, että miten tää aluskate nyt oikein asennetaan. Välillä soitettiin Nikolle tai Juholle. Toinen sanoi toista ja toinen toista.

Kattolaudat paukuteltiin naulapyssyllä paikoilleen, mutta alushuopa piti perinteikkäästi vasaroida. Oli kuulkaa työlästä. Mutta siinä se sitten oli, siivottiin kamat ja annettiin talven tulla.

Hirvittävä väsymys ja ahdistus valtasi mielen, osittain varmasti siksi, että olin oikeasti (HAHAHAHAHAHA) kuvitellut, että koko revohka olisi saatu tehtyä yhdessä kesässä. Olin hieman pettynyt siihen, että koko homma oli alkutekijöissään, mutta toisaalta tyytyväinen, että suuritöisimmät asiat oli saatu (melkein) tehtyä. Tai ainakin vaarallisimmat. Nitisevän ja natisevan hirsirungon kengittäminen ei kuulu kaikista rentouttavimpiin työsuorituksiin, joissa olen ollut mukana. Päitten yläpuolella killuva tonnien painoinen tiilipiippu, joka katkeaa yhtäkkiä, ei juuri hivellyt mieltäni. Eikä se katolla keikkuminen myöskään juuri verenpainetta laskenut.

Tempus fugit

Kas vain, yli kaksi vuotta viimeisestä kirjoituksesta. Bloggausväsymys ei yllättänyt ollenkaan, arvasin että niinhän siinä kuitenkin käy. Ajattelin, että hirrenveistäjä kirjoittaisi sanan tai pari omasta operaatiostaan ja sitä odotellessa siinä työmaa etenikin jo aimo harppauksin eikä ehtinyt päivittää. Sitten tapahtui jotain, joka teki saunan rakentamisesta, hengittämisestä ja tulevaisuuden ajattelemisesta pitkäksi aikaa mahdotonta. Rakas, ainoa mummini lähti taivaan kotiin 22.11.2016 82 vuoden iässä.

Mummin kuoleman jälkeinen talvi oli kylmä, pitkä ja loppumattoman tuntuinen. Mummin hautaamisen jälkeen Jaakob joutui hautaamaan parhaimman ystävänsä ja sen jälkeen hautasimme vielä Aini-tädin, joka lähti pikkusiskonsa, mummini, perään. Kevät ei millään meinannut tulla, eikä meistäkään tuntunut siltä, että haluaisimme tulla mummilaan kesäksi. Ei ollut mummilaa, ei mummilan saunaa, oli vain iso talo täynnä menneisyyttä ja sen pihalla keskeneräinen työmaa. Sitten kuitenkin, kun kesäkuu oli jo pitkällä, vaikka kesä viipyikin luvattoman kauan, pakkasimme kimpsumme ja kampsumme ja tulimme. Piti vetää henkeä ja jatkaa eloa. Viime syksynä mummilasta tuli virallisesti minun taloni ja minun tonttini ja minun saunamme, meidän saunamme. Joka oli edelleen kesken.

Meillähän oli mummin kanssa sopimus, että mummi ei saa kuolla ennenkuin sauna on valmis. Vaikka mummille sattuikin nyt tällainen sopimusrikko, josta en voi häntä itseään syyttää, piti meidän Jaakobin kanssa kuitenkin jatkaa aherrusta.

En tiedä, tuleeko nyt jatkossa kirjoitettua tänne yhtään sen enempää, mutta keskeneräisyys jäi vaivaamaan minua, joten haluan nyt raapustaa tänne lyhyen, mutta ytimekkään selonteon toissasyksyn hirrenveiston yhden miehen koitoksen jälkeisistä remontin vaiheista.

Jaakob tekaisi siis uudet hirret, jotka varsin hulvattomin menetelmin saimme paikoilleen Rami-serkkuni toimiessa jälleen työnjohtajan viransijaisena. Saunan kehikko oli ylöstunkkauksen, alasromahduksen, takaisinsiirron, uuden tunkkaksen, hirsien irrottelun ja ajan hampaan vaikutuksen jälkeen levinnyt alaosastaan niin, etteivät uudet hirret yhtäkkiä olleetkaan sopivia. Konstit on monet sanoi akka kun kissalla pöytää pyyhki ja kuroimme kuormaliinoilla ja räikällä saunan helmat kasaan ja uudet hirret saatiin paikoilleen. Tönö sai heti hurjasti uutta ryhtiä ja korkeutta yhden lisähirsikierroksen verran. Vinoon rytkähtäneen katon korjasimme siten, että viritimme kuormaliinan katon tukiparrujen ja saunan vieressä seisovan koivun väliin ja vinssasimme katon paikoilleen, lekalla hellästi auttaen.

Hökötys tunkattiin vielä kerran vähän ylemmäs, kun Jaakob muurasi nurkkakivet eli harkot nurkkien alle. Jaakob totesi siinä, että hän rakastaa muuraamista. Hymyssäsuin hän syyssateiden vihmoessa mätki harkkojen alle ja väliin itse vatkaamaansa sementtiä ja pitipä hän muuraamisesta niin paljon, että yhä uudestaan ja uudestaan muurasi nurkkakivet. Minä kannustin vieressä, kunnes ilo yltyi niin suureksi, että totesin minun olevan parempi pysyä kauempana.

Kun kaupunkiinmuutto lähestyi ja minä sairastuin totaalisesti voimat vieneeseen flunssaan ja magasin akka utra pahnoillani, tempaisi Jaakob terassin poikkiparrut ja pystyparrut paikoilleen. Puuttui enää katto, ja se onkin toinen tarina.